Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ellin unia

 

On ilta. Elli venyttää jalkansa pitkiksi pehmeän keltaisen peittonsa alla ja kääntyy kyljelleen. Ellistä tuntuu kuin lempeä aurinko kietoutuisi hänen ympärilleen, kun hän kääriytyy peittoonsa.

”Näe valoisia unia,” hän toivottaa itselleen. Pienen hetken ajan hän vielä muistaa päivän tapahtumat. Sitten hän siirtyy unten maille.

Alla on valikoima Ellin unia.

 

Metsäretki

 

Kaikki Leppäkertun koulun B-luokan koululaiset kulkevat pitkin metsätietä kohti tuttua kalliota. Elli kulkee käsi kädessä Ilonan kanssa. Punaiset ja keltaiset lehdet puissa heiluvat tuulessa ja useita lehtiä lojuu maassa joka puolella. Kun lapset pääsevät perille, he kiipeävät kalliolle ja hyppelevät sen päällä tai lähellä olevilla kivillä.

Assi-opettaja kiinnittää köyden, jonka avulla lapset pääsevät helposti alas kalliolta. Elli ei välitä siitä. Hän haluaa vain hypellä.

Valkoinen ystävällinen tiikeri leikkii lasten kanssa hippaa. Se ei saa mennä kalliolle. Elli väistelee sitä ovelasti eikä se saa häntä kiinni.

Kallion kupeessa on hyppyrikin. Miten siinä onkaan jo lunta? Nythän on vasta alkusyksy eikä pakkasiakaan ole vielä ollut. Elli koskettaa lunta. Se ei sula kädessä. Se onkin tekolunta.

Elli ottaa pulkan, katselee hetken hyppyriä ja laskee sitten siitä alas. Tuuli vain viuhuu hiuksissa. On kiva lentää...

 

Autouni

 

Elli ajaa vihreää volkswagenia. Häntä hieman mietityttää se, saavatko lapset ajaa autoa, mutta sitten hän muistaa äidin sanoneen, että tänään lapset saavat kokeilla autolla ajamista.

”Olisikohan kiva ajaa punaista mersua?” hän miettii. Samassa hän jo onkin ajamassa punaista mersua.

”Olisi kiva kokeilla rekka-autonkin ajamista”, hän ajattelee ja niin hän ihmeellisesti siirtyy samantien rekan rattiin.

Se tuntuu liian korkealta ja hän tahtoo siirtyä pienen kippilava-auton rattiin. Hänen tekee kovasti mieli kipata lastinsa. Hän tekee niin ja samassa pallot vierivät lavalta tielle.

Elli päättää kokeilla vielä moottoripyörää ja skootteria. Kaikilla niillä pääsee hurjaa vauhtia.

”Ehkä polkupyörä olisi kuitenkin paras”, hän tuumii lopulta. Samassa hän jo istuukin kirkkaan keltaisen pyörän selässä ja polkee rauhallisesti.

”Onneksi minulla on sentään kypärä päässäni”, hän tuumii ajaessaan.

 

Unilumiukko

 

Elli lähtee isänsä kanssa ulos hakemaan isän ulos unohtunutta takkia. Juuri kun he ovat sulkeneet ulko-oven takanaan, varaston ovi lennähtää auki ja sieltä tulee ulos iso unilumiukko.

Elli ihmettelee unilumiukkoa silmät suurina ja kysyy:

”Mitä sinä teet, lumiukko?”

”Haluaisin tehdä jättilumipallon lumilinnaksi, mutta mistä saisin lisää lunta? Pitäisikö tehdä suuri kone, joka tekisi lunta?” lumiukko pohtii.

”En tiedä”, Elli huikkaa.

Elli heittäytyy lumeen ja alkaa tehdä lumienkeliä: jalat sivulle ja sitten taas yhteen, kädet ylös toisiaan kohti ja sitten sivuille kiinni kylkiin.

Unilumiukko innostuu heittämään kärrynpyörää ja kuperkeikkaa. Sitten se tekee jopa kolmoiskierrevoltin.

”Enpä olisi uskonut, että lumiukot voivat olla noin ketteriä”, Elli tuumii ihaillen.

 

Leijonaystävät

 

”Eikös siellä, missä on leijonia, ole lämmintä?” Elli miettii nojatessaan isäleijonan kylkeä vasten.

Sataa hieman lunta. Leijonien keskellä Ellin on kuitenkin lämmin olla. Isä-leijona hyrisee rauhoittavasti ja äiti-leijona lämmittää Ellin varpaita. Leijonanpennut leikkivät hänen edessään. Ne painivat keskenään ja heittävät kuperkeikkaa. Elliä alkaa naurattaa.

Jostain kuuluu jyrinää. Yllättäen Elli huomaa salamoitakin. Hän kiirehtii leijonaperheen perässä luolaan. Pian sataa rankasti.

Luolan seinämillä on paljon hyllyjä täynnä kirjoja, monenvärisiä, paksuja ja ohuita, kuvitettuja ja kuvattomia. Elli katselee ensin niiden selkämyksiä ja ottaa sitten yhden käteensä. Sen kannessa on kuvia tähdistä ja planeetoista.

 

Seikkailu vuorilla

 

Elli kiipeää ylös pitkin vuoren rinnettä. Välillä pikkukiviä putoilee vahingossa alas. Aluksi kulkeminen on helppoa, mutta sitten vuori jyrkkenee. Hän joutuu käyttämään käsiäänkin päästäkseen ylöspäin. Kerran Elli liukuu vähän alaspäin, mutta saa onneksi pysäytettyä itsensä ajoissa. Kun hän yrittää uudelleen ylös samasta kohdasta, hän onnistuu helposti.

Loppuvaiheessa vuoren huipulle tuntuu olevan mahdottoman vaikea päästä. Viimeisillä voimillaan Elli kuitenkin pinnistää itsensä vuoren huipulle. Sieltä näkyy koko maailma: tuolla on Amerikka ja tuolla on Viro. Valkoisia lumikenttiä ja sademetsikköä, vihreä koivikko... Elli pyörii vuoren huipulla.

Sitten hän huomaa alhaalla tytön. Sehän on hänen kaverinsa Iiris! Elli vilkuttaa hänelle ja Iiris vilkuttaa takaisin. Elli huomaakin olevansa pienellä kukkulalla lähellä kotiaan. Hän juoksee alas Iiriksen luo.

 

Pilviuni

 

Elli lepäilee valkoisen pilven päällä. Se on ihanan pehmeä ja lämpöinen. Elli potkiskelee jaloillaan lohkareita irti pilvestä. Sitten hän nousee ylös ja loikkii ja hyppelehtii pilven päällä.

Yhtäkkiä hän, hups vaan solahtaa pilven läpi ja päätyy toisen pilven päälle. Elli istuu hämmentyneenä hetken pilven päällä. Sitten hän ottaa hieman pilvimassaa käsiinsä ja pyörittelee siitä pallon. Hän heittelee palloa, nousee ylös ja alkaa taas hypellä.

Oi joi, tämäkin pilvi alkaa upottaa ja niin Elli solahtaa senkin läpi kolmannen pilven päälle.

Nyt hän aikoo olla varovainen. Hän asettuu varovasti pitkäkseen pilven pehmeälle ja mukavasti myötäilevälle patjalle.

Elli hengittelee rauhallisesti sisään ja ulos. Hän katselee yläpuolellaan hiljalleen leijuvaa pilveä. Sieltä hän äsken putosi.

Elli vajoaa hieman pilven sisään. Tämä pilvi tuntuu kovin kostealta. Ellin vaatteetkin ovat jo ihan märät. Siinä samassa hän valuu sadepisarassa alas omaan sänkyynsä.

 

Kukkaniitty

 

On lämmin kesäpäivä. Elli hyppelee vihreällä niityllä vain lyhyt mekko ja pikkarit yllään. Mekossa on perhosia ja kukkia ihan niin kuin niitylläkin.

Elli haistelee kukkien hentoja tuoksuja. Hän tuhrii nenänsä voikukalla keltaiseksi. Sitten hän huomaa perhosen. Hän seuraa sitä rauhallisesti. Se lepattelee edestakaisin pysähtyen välillä vain hetkeksi paikoilleen. Lopulta se laskeutuu hetkeksi isoon ruusunkukkaan.

Ruusu on kaunis ja siinä on useita terälehtiä. Elli katselee sitä tarkasti. Sitten hän koskettaa ruusua varovasti.

Samassa Elli huomaakin olevansa ruusun sisällä. Hän nuuhkii sen vienoa tuoksua ja ihailee vaaleanpunaisia, hentoja terälehtiverhoja ympärillään. Hän kulkee varovasti terälehtien välissä. Sitten hän istahtaa ruusun keskelle ja miettii, että tässä olisi ihana nukahtaa.

 

Sateenkaariuni

 

Elli makaa sateenkaaren päällä. Siinä on mukava lepäillä. Se antaa hieman periksi eikä se ole kova vaikkei kovin pehmeäkään.

Elli nousee ylös ja alkaa hyppelehtiä väriltä toiselle. Värit näyttävät voimakkailta. Elli näkee kaverinsa Ilonan. Tämä nousee ylöspäin pitkin sateenkaarta Ellin luokse.

”Eikö olekin ihana sateenkaari?” hän kysyy.

”Niin on”, Elli vastaa. ”Odottaakohan meitä jokin aarre tuolla sateenkaaren juurella?”

”Ehkä”, Ilona sanoo.

”Taidan laskea alas sateenkaarta niin kuin liukumäkeä”, Elli sanoo. ”Laske sinäkin!”

”Jos uskallan”, Ilona huikkaa Ellin perään.

Elli laskee pitkää mäkeä nopeasti ilman leyhytellessä hänen hiuksiaan. Lopulta hän tömähtää isoon laatikkoon, joka on täynnä pehmoleluja.

Elli nostelee pehmoleluja silmiensä eteen yhden kerrallaan. Arkussa on pehmokissoja ja -hevosia, pehmomarsuja, -kaneja ja -koiria. Elli huomaan ison vihreän pehmokäärmeenkin ja -kilpikonnan ja -sammakon.

”Aarrearkkuni on täynnä ihania pehmoja”, hän huokaa onnellisena ja sulkee niitä sitten niin monta syliinsä kuin suinkin saa.

Ilona on päätynyt toiseen arkkuun. Se on täynnä kauniita mekkoja. Niin tietysti, Ilonahan rakastaa upeita vaatteita, Elli ymmärtää.

 

Puu-uni

 

”Kiivetkää sinne puun latvaan nyt”, komensi täti ystävällisesti.

”Mitenköhän tuohon puuhun kiivetään?” Elli miettii ja katsoo ylös pystysuoraa runkoa pitkin.

Puu on paksu ja tukeva, mutta siinä ei näy oksia. Se on kuin paksu tikku. Sen ympärillä kiertää köynnös, joka on täynnä vihreitä lehtiä. Ellin mielestä puu on kaunis.

Viimein Ellin katse päätyy puun latvaan. Elli säikähtää, sillä latvassa loistaa kirkas aurinko. Samalla se tuntuu Ellistä ihanalta. Silti Elli säikähtää aina, kun hän vilkaiseekin latvaan päin ja näkee sen vahvan kirkkauden.

”Kiivetkää vain”, kuuluu ääni.

Elli alkaa kiivetä. Hän etenee jonkin matkaa ja palaa sitten alas.

Elli menee hietikolle. Siellä on neliö, johon hänen syntymäpäivälahjansa tuodaan. Siellä on jo monta nelikulmaista litteää pakettia. Kumma kyllä – ne ovat kaikki samanlaisia.

 

Aarrearkkuja

 

Elli kaivaa innoissaan hiekkaa pienellä sinisellä hiekkalapiolla. Hän heittelee hiekkaa joka puolelle ympärilleen. Välillä hän vaihtaa paikkaa ja kaivaa uudestaan.

Hän tietää, että jossakin tällä pienellä hiekkarannalla on aarre, ja hän haluaa löytää sen. Hän kaivaa monta kuoppaa, kymmenen, yksitoista.

Hän on varma siitä, että pian hän löytää aarteen. Hänen aarrekarttansa lojuu hiekalla. Siitä ei tosin näy mistä kohdin pitäisi kaivaa, koska koko ranta on ruksittu.

Lopulta Ellin lapio iskee arkkuun. Hän kaivaa vikkelästi hiekan pois sen päältä ja ympäriltä. Hän tarttuu arkun metallisiin ja kylmiin kädensijoihin ja nostaa sen esiin. Se on aika painava.

Arkku avautuu helposti. Sen sisältä löytyy toinen arkku, joka on ihan samanlainen mutta pienempi. Elli avaa sen. Senkin sisällä on arkku, jonka sisältä löytyy taas arkku.

Lopulta Ellilla on käsissään kymmenes tai yhdestoista arkku. Se on aivan pieni. Elli avaa sen varovasti.

Arkussa on pieni violetti perhonen. Sen siipien reunat ovat valkoiset. Se leyhyttää hetken siipiään paikoillaan. Sitten se lehahtaa lentoon. Se lepattelee villisti. Sen siivet näyttävät kimaltelevan. Elli seuraa sitä ihastuneena.

Sitten perhonen lepattelee Ellin luo ja asettuu hänen olkapäälleen aivan kuin se olisi hänen mekkoonsa kiinnitetty koriste. Ja taas hetken kuluttua se lehahtaa lentoon.

Elli on varma siitä, että se palaa pian taas hänen luokseen.

 

Lopuksi:

”Äiti, äiti, et arvaa, miten hauskan unen juuri näin!” Elli huutaa juostessaan keittiöön aamupalalle.

”No, kerro toki, minusta on aina hauska kuulla sinun uniasi,” äiti vastaa.

Ja Elli kertoo...

 

Copyright Eija Paatero